Pituushyppääjä Roni Ollikainen päättää pitkän ja komean urheilu-uransa. Roni muistelee urheilumatkaansa: yleisurheilusta innostuneesta koululaisesta Helsingin 2012 EM-kisojen finaalihyppääjäksi ja moninkertaiseksi Kalevan Kisojen mitalistiksi sekä myös uran vaikeampia hetkiä, kun hiki on noussut iholle aivan muualla kuin vauhdinottosuoran alussa. Helsingin Kisa-Veikot kiittävät Ronia sykähdyttävistä urheilusuorituksista ja esimerkillisestä HKV-asenteesta – periksi ei anneta.
Roni Ollikainen
Laji: pituushyppy
Ennätys: 8.05
EM-kisat Helsinki 2012: 6. sija, 8.05
Kalevan Kisat:
2 kultaa, 4 hopeaa, 3 pronssia
Kiinnostus yleisurheilua kohtaan alkoi koulujen välisistä yleisurheilukilpailuista ala-asteella noin kymmenen vanhana. Niissä tuli menestystä ihan hyvin nopeiden jalkojen ansiosta ja yleisurheilusta innostuneena löytyi HKV:n treeniryhmä, jossa tuli aloitettua joskus syksyn/alkutalven aikoihin Liikuntamyllyssä. Treenejä oli alkuun pari kertaa viikossa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Jalkapallotreenit täyttivät yleisurheilun lisäksi päiviä ja viikkoja.
Ala-asteella innostusta lisäsi myös vuosittainen kouluviestikarnevaali Olympiastadionilla. Se on jäänyt erityisesti mieleen ja siellä tuli myös menestystä liikuntapainoitteisen koulumme ansiosta. Rata- sekä sukkulaviesti sujuivat useana vuonna voittoisasti (ainakin omien muistikuvien mukaan) ja tämä lisäsi innostusta yleisurheilua kohtaan. Pikku hiljaa yleisurheilun puolella alkoi tulemaan kilpailuja ja treenimäärät kasvamaan ja sitä kautta laji veti vielä vahvemmin puoleensa. Vaatimustaso kasvoi jatkuvasti ja tietenkin menestystä alkoi pikku hiljaa tulemaan myös junnujen SM-kisoissa niin yksilö- kuin joukkuetasolla, mutta silti ajatukset olivat yleisesti vain siinä, että kokonaisuus oli mukavaa ja hauskaa.
Kun menestystä alkoi tulemaan pituushypyssä ja valmentajat näkivät potentiaalin lajissa, niin polku pituushypyssä alkoi olemaan selkeä. Pitkään mukana oli myös pika-aidat ja otteluita tuli tehtyä jonkin verran, joista sai hyvää ja monipuolista pohjaa. Vaikka treenaaminen meni iän karttuessa koko ajan ammattimaisempaan suuntaan, niin sitä ei osannut ottaa tai miettiä liian vakavissaan. Oli vain kova halu menestyä ja voittaa kilpakumppanit sekä rikkoa omia ennätyksiä.
Jälkikäteen on helppo todeta, että yksi oman uran merkittävimpiä hetkiä on ollut se, kun Harri Laiho ja Arto Bryggare alkoivat valmentamaan. Tekeminen oli erittäin määrätietoista ja vaativaa ja molemmat osasivat tuoda tämän urheilijoille esiin. Tällä luotiin pohja myöhemmälle menestymiselle ja on helppo allekirjoittaa omalta puolelta se, että asenne näkyy edelleen treenaamisessa sekä muussa elämässä niin, ettei periksi anneta.
Urheilu-urasta jää tietenkin omalta osaltaan päällimmäisenä mieleen onnistumiset: voitetut mitalit ja kilpailut, ennätykset. Itse suorituksista ei kuitenkaan turhan usein muista mitään varsinkaan onnistumisten hetkellä. Itse koen, että syynä on se, että lukemattomien toistojen pohjilta “täydellinen” suoritus on sellainen, missä ei tee virheitä. Kun hypyn saa tehtyä niin, ettei siellä ole vialla mitään isompaa niin silloin on mahdollisuudet onnistua. Hyppäämiseen ei kuitenkaan tule yhtäkkiä kilpailussa mitään erikoista tekniikka tai muutosta, korkeintaan tehoja juoksuun ja muuhun tekemiseen, jota kautta pystyy suoriutumaan paremmin. Itselle on tottakai aina vaikuttanut se, kuinka iso kilpailu on ja miten yleisö on ollut mukana ja tukenut urheilijoita. Ranskan Annecyssa uran ensimmäinen kahdeksan metrin hyppy 2010, Jämsän hienoisesti yli sallittujen tuulien +2,2m/s kantanut 8.32 hyppy 2012, Helsingin EM-kisojen kuudes sija 2012 ja Espoossa kahdeksan metrin ylitys haasteellisten vuosien jälkeen 2019. Omasta näkökulmasta suurimpia onnistumisia sekä ikimuistoisimpia kilpailuja. Kaikille yhteistä se, että en muista suorituksista käytännössä mitään vaan olen elänyt suoritukset uudelleen videoiden avulla ja koittanut sitä kautta hakea tunnetta mikä tekemisessä on tuntunut.
Vaikka pituushyppy onkin ollut oma leipälaji ja suurimmat onnistumiset on sieltä, niin hauskimpia muistoja löytyy joukkuetasolta. Seurakisoista, viesteistä, leireiltä ja kilpailumatkoilta. SM-viestit sekä nuorissa että aikuisissa, seuraottelut mm. Turussa ja Tampereella sekä Euroopan seurajoukkuekilpailu. Lisäksi varsinkin itsellä viestijuoksuissa tuntui olevan paljon enemmän painetta mitä omissa kisoissa, koska on vastuussa myös muiden suorituksesta omalta osaltaan. Tästä huolimatta joukkuekisat ovat olleet hauskoja ja unohtumattomia tapahtumia, kun niitä on päässyt jakamaan muiden kanssa.
Unohtumattomia muistoja matkan varrelta on useita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, ja toisinaan niiden muistelu jälkikäteen on hauskaa puuhaa, varsinkin porukassa kun mukana on ollut myös muita. Muun muassa kartingin ajaminen usean arvokisamitalistin kanssa, kuukaudella väärin tilatut lentoliput (ei ollut onneksi oma moka) sekä uralla ainoaan leikkaukseen liittyvä tarina. Akillesjänteen kanssa oli ollut ongelmia ja sitä oli selvitelty aikaisemmin ja lääkärin vastaanotolle mennessä tiesin jo etukäteen, että leikkaus on varmin tapa saada jalan oireilu pois, vaikka kuntoutuminen veisikin aikaa. Lisäksi tiesin, että lääkäri tulee ehdottamaan leikkausta, jo ennen siellä käyntiä. Kaikesta “valmistautumisesta” huolimatta kun kuulin lääkärin sanat “jalka kannattaa leikata”, niin vintti lähes pimeni, muistan kuinka kylmä hiki puski iholle ja tuntui, että pyörryn istualleni. Happi ei kulkenut ja lämpötila tuntui nousevan hetkessä useamman asteen. En tiedä miltä tämä näytti muiden silmin, mutta muistan olon olleen karmea noin minuutin kaksi. Se tuli täysin tyhjästä ja poistui onneksi nopeasti, kun kroppa rauhoittui, mutta shokkina jotain aivan uutta vaikka tiesin jo etukäteen mitä tulevan piti. Tästä huolimatta reaktio oli sellainen, mitä en missään nimessä osannut odottaa ja näin jälkikäteen kuitenkin hauska muistella tuollaistakin.
Vaikka voi todeta, että kokonaismatka on ollut ihan onnistunut ja hauska niin kaikki ei tietenkään ole aina mennyt ihan nappiin. On ollut loukkaantumisia sekä epäonnistumisia. Oma mieli on aina pahin vastustaja ja vaikka moni näkisikin suorituksen ja sijoituksen onnistumisena niin näin ei läheskään aina ole ollut itselläni. Kokonaisuus on ollut fyysisesti sekä henkisesti raskas, josta on kuitenkin suurimmilta osin nauttinut. Tästäkin huolimatta sanonta “päivääkään en vaihtaisi” ei kuulu omaan sanavarastoon. Itse vaihtaisin montakin päivää ja tekisin moniakin asioita eri tavalla, mutta virheistä on oppinut eniten. Siitäkin huolimatta ja useita virheitä tehneenä on helppo todeta, että pitkä tie on tullut kuljettua ja voi olla ylpeä siitä millaiset jäljet on jättänyt jälkeensä.
HKV:n merkitys on näkynyt vahvasti omassa tekemisessä sekä omassa piirissä. Seuran todellista merkitystä on alkanut ymmärtämään itse vasta myöhemmällä iällä ja seurahenkilöiden sekä legendojen arvostus on kasvanut entisestään. Erityisesti seurassa vaikuttaneiden tekijöiden, jotka toiminnallaan mahdollistavat urheilijoiden sekä myös lasten ja nuorten liikunnan on merkitykseltään valtava. Paljon on tietenkin muuttunut vuosien aikana, mutta olen itse tuota polkua pitkin aikanaan kulkenut juniorista huippu-urheilijaksi eikä sitä ole osannut ajatella, miten hyvin oma urheilu on mahdollistettu isossa seurassa. Tästä on helppo olla kiitollinen varsinkin jälkikäteen ja toivon, että pystyn itse myös kantamaan oman korteni kekoon urheilu-urani päätyttyä.
Eli omien jalanjälkien jättäminen jatkuu jatkossakin, mutta nyt piikkarit vaihtuu lenkkareihin. Vaikka kengät ja suunta vaihtuu niin siitä huolimatta HKV:n Vaahteralogo on ja pysyy jatkossakin mukana. 🍁
-Roni
Comments